Kuratoin tänä vuonna Iin taidebiennaalia Ekatarina Sharovan kanssa. Tässä blogissa kerromme työstämme kuraattoreina koronakriisin aikana: ”Tämän vuoden biennaalin teema on maan tieto. Sen on konkretisoitunut ajatukseen siitä, miten olemme maasta lähtöisin ja mihin vääjäämättä päädymme. Teema tarjoaa mahdollisuuden pohtia perimmäisiä kysymyksiä, jotka usein tulevat sivuutetuiksi tai joita pidetään tabuina. Teemalla onkin uusia merkityksiä koronapandemian yhteydessä. ”
Kun olin nuori rovaniemeläinen ja ostin lipun interreilille, sanoin lähteväni Eurooppaan. Oma eurooppalainen identiteettini oli silloin hatara. Nykyään työskentelen lähinnä Lapin aluekehityshankkeissa ja käsittelen arktisia kysymyksiä. Katson pohjoiseen ja melkein unohdan, että Napapiirin eteläpuolellakin on elämää. Viime viikolla kävin kuitenkin työmatkalla Portugalissa.
Käynnistimme tutkimus- ja kehittämishankkeen Acting on the Margins. Art as a Social Sculpture (AMASS). Hankkeessa kehitämme palvelumuotoilua, kuvataidekasvatusta ja kuvataidetta sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi Euroopan reuna-alueilla. Huomio on muun muassa aluepolitiikan suhteessa luovaan sektoriin, kulttuuritoiminnan tulevaisuudessa, taiteen keinoissa ehkäistä yhteiskunnallista jakautumista sekä taiteessa osallisuuden tukijana. Tavoitteena on myös vaikuttaa eurooppalaiseen taide- ja kulttuuripolitiikkaan tutkimustiedolla.
AMASSin rahoitus on Euroopan Unionin tutkimus- ja innovaatiotoiminnan Horizon 2020 (No 870621) rahoituksesta. Se saatiin kovassa kilpailussa: jo hakemuksen teko oli melkoinen urakka. 43 yliopistokonsortiota haki tätä rahoitusta, ja neljälle hankkeelle se myönnettiin. Olenkin todella iloinen, että saan olla mukana taiteiden tiedekunnan osaavassa tiimissä, johon kuuluu Satu Miettinen, Melanie Sarantou ja Mirja Hiltunen.
Kävimme hankkeen toiminnan käynnistävässä seminaarissa Viseussa Portuglissa. Pitkä lentomatka tuntui ristiriitaiselta; koen että tutkimuksessakin on punnittava lentojen välttämättömyyttä. Näin breksitin, Euroopan rajakriisien ja yhteiskunnan jakautumisen aikakaudella eurooppalainen yhteistyö on kuitenkin tärkeää. Nyt tämä hanke sai hyvän alun, ja töitä voi tehdä jatkossa helposti myös etäyhteyksillä.
Kulttuurinen omiminen on teema, josta puhun joka vuonna Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kansainvälisille opiskelijoille ”Art in the North” kurssilla. Sen takia pyrin seuraamaan keskusteluja paitsi saamelaiskäsityöstä myös revitalisaatiosta ja muista vastaavista teemoista. Duodjin ajatellaan sisältävän konkreettisen käsityön ja muotoilun lisäksi myös saamelaisen ajattelu- ja arvomaailman: perinne sisältää kulttuurista koodistoa, jota ulkopuolisen on lähes mahdoton hahmottaa, mutta syytä on silti yrittää. Tässä tekstissä pohdin laajemminkin kansallispukujen nykykäyttöä.
Linkki Lapista käsin -hankkeen blogissa julkaistuun tekstiin.
Katariina Angeria, Suoni-performanssi. Kuva Amanda Hakoköngäs, 2017
Kerron Sirene-tutkijaverkoston blogissa kokemuksestani ISEAS-symposiumissa. Se oli minulle paitsi kiinnostava yhteistyö muiden tutkijoiden ja taiteilijoiden kanssa myös irtiotto akateemisesta arjesta ja lapsiperheen rutiineista. Sain nauttia luonnosta ja kollegoiden seurasta: koin saavani yhteyden luontoon, symposiumin toisiin osallistujiin ja siten myös itseeni. Symposiumin jälkeen tunsin itseni levänneeksi, uudistuneeksi ja vahvaksi: toimintakyky oli lisääntynyt. Tämä kokemus on arvokas pohtiessani tutkimuksessa, miten taiteilijoiden ja ympäristötutkijoiden edellytyksiä ja toimintakykyä kestävän kehityksen kasvatukseen voidaan edistää.
Art Äkäslompolossa minulla oli ilo työskennellä muusikko ja musiikkikasvattaja Teija Enrothin kanssa. Teimme lasten ympäristötaidereitin, jonka lähtökohtana oli aiemmin kehittämäni Lasten taideseikkailu -konsepti. Ideana oli lasten ja perheiden yhteinen taidetyöskentely metsässä, jossa on myös ympäristötaidetta. Toiminnan taustalla on tutkimustieto muun muassa siitä, miten myönteiset ympäristökokemukset lapsuudessa vaikuttavat aikuisenakin ympäristösuhteeseen ja miten lasten monenlaiset taidot kehittyvät metsäluonnossa. Metsä lasten leikin ja oppimisen ympäristönä tukee kasvua ja kehitystä.
Lapin julkisen veistotaiteen, kuten Robinin, Bella-poron, saksanhirvien ja jääkarhun äärellä herää kysymys kaupunkilaisten ja matkailijoiden odotuksista taiteen sisällöille ja estetiikalle. Matkailubarometrit ovat jo vuosia ennakoineet, että Lapin matkailijat ovat koulutettuja ja tiedostavia. Miten he arvottavat Lapin matkailukohteiden veisto- ja ympäristötaidetta? Voisiko nykytaiteilijoiden palkkaaminen matkailukohteisiin ja uusien teosten tilaaminen tukea matkailua?
