Kuka määrittelee, mitä pohjoinen ja arktinen taide on – ja kenen ehdoilla sitä kuratoidaan? Viime vuosikymmeninä Lapin taiteilijaseura on tehnyt pitkäjänteistä työtä pohjoisen taiteen kuraattorien kasvattamiseksi vastavoimana ulkopuoliselle, kolonisoivalle katseelle. Samalla suomalaisella taidekentällä kuraattorin työn ja jyryttämisen välinen ero on hämärtynyt. Tässä kirjoituksessa tarkastelen pohjoisen taiteen kuratoriaalisen työn merkitystä, sen dekolonisoivaa potentiaalia sekä kysyn, missä nouseva pohjoisten kuraattorien sukupolvi on nyt ja miten sitä voisi tukea.
Kuraattorien kasvattaminen Lapin taiteilijaseurassa
Viime vuosikymmenellä Lapin taiteilijaseura asetti itselleen kunnianhimoisen tavoitteen: tukea oman alueen taiteilijoiden kasvua taiteilija-kuraattoreiksi. Taustalla oli kokemus siitä, että ulkopuolisen katseen ja alueen ulkopuolisiin taidekäsityksiin nojaavat kuraattoriset tulkinnat olivat lähtökohtaisesti kolonisoivia. Tämän vuoksi linjattiin, että pohjoisen taidekenttää ja taiteilijoiden toimintaedellytyksiä tulee vahvistaa siten, että taiteilijaseuran toiminnan piirissä on mahdollista kasvaa ja meritoitua pohjoisen tai arktisen taiteen kuraattoriksi. Samalla pyrittiin edistämään reilua taidetta ja pitkäjänteisiä työsuhteita myös taidekuraattorien työssä.
Young Arctic Artists ja Ars Nartae -näyttelysarjat toimivat keskeisinä alustoina tälle kehittämistyölle. Näissä näyttelyissä kuraattorit osallistuivat prosessiin alusta alkaen, aina avustushakemusten laatimisesta näyttelykokonaisuuksien rakentamiseen. Näyttelyproduktioista riippuen kuraattorin rooliin kuului monentasoista taiteilijoiden rinnalla kulkemista: keskusteluja taiteilijoiden kanssa, teoskonseptien kehittämistä sekä niiden sovittamista kuhunkin näyttelykokonaisuuteen ja -tilaan. Näin syntyi korkeatasoisia näyttelyitä, jotka osaltaan määrittelivät sitä, mitä pohjoinen tai arktinen taide tällä alueella on ja voi olla.
Taiteen alueellisen kolonialismin purkamisen keskeisenä periaatteena pidettiin sitä, että taiteen arvon ja merkitysten määrittely tapahtuu alueen sisältä käsin. Tämän rinnalla korostettiin kuitenkin koko ajan tiivistä kansainvälistä yhteistyötä sekä kuvataiteen asettamista myös ulkopuolisen kuraattorisen katseen kohteeksi. Lapin taiteilijaseuran näyttelytuotantoihin palkattiin eri vuosina myös eteläsuomalaisia ja kansainvälisiä kuraattoreita. Tavoitteena oli tukea jäsentaiteilijoiden työskentelyedellytyksiä lisäämällä kuraattorien tietoisuutta heidän taiteellisesta työskentelystään ja vahvistamalla heidän asemaansa laajemmalla taidekentällä.
Kuraattorityön reiluus ja pitkäjänteisyys on tarkoittanut muun muassa sitä, että kuratointityö alkoi jo näyttelyprojektin rahoitushakemusvaiheessa palkallisessa työsuhteessa–mikäli se oli mahdollista. Kaikille seuran työntekijöille, kuten managereille, tuottajille ja kuraattoreille, on annettu silloin sama ohje: valmistele rahoitushakemuksia oman työsi jatkoksi, jotta kehittäminen työsuhteessa voi olla pitkäjänteistä ja palkallista. Tällainen käytäntö on tyypillinen organisaatioissa, joissa työntekijöiden palkka muodostuu projektirahoituksesta ja joissa ei ole riittävää vakihenkilöstöä näiden rahoitusten hakemiseen. Eihän ole realistista eikä tarkoituksenmukaista, että esimerkiksi yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja talkoilisi (kaikki) rahoitushakemukset.
Kuraattori vai jyryttäjä – mistä työssä on kyse?
Viime vuosikymmeninä suomalaisella kuvataiteen kentällä kuraattorin työn ja jyryttämisen välinen ero on osin hämärtynyt. Alan niukkenevien resurssien myötä kuraattorin työ on edelleen vaarassa kaventua pelkäksi jyryttämiseksi, eli hakemuksiin perustuvaksi teos- ja näyttelyvalinnaksi.
Kuraattorin työ perustuu ennen kaikkea näyttelyiden konseptointiin ja merkityksellistämiseen. Kuraattori kehittää näyttelylle kokonaisidean tai kehyksen, määrittelee teeman tai kysymyksenasettelun ja rakentaa teosten välille dialogeja. Kuraattorinen työ on luonteeltaan prosessimaista: siihen sisältyy taiteellinen ja teoreettinen taustatyö, kontekstualisointi, kirjoittaminen sekä tiivis yhteistyö taiteilijoiden kanssa teosten esittämistapojen, tilallisten ratkaisujen ja tulkintojen äärellä. Kuraattorin työ on taiteellista ja itsenäistä ajattelutyötä, johon voi liittyä tekijänoikeudellisia ulottuvuuksia muun muassa näyttelykonseptien ja tekstien osalta.
Kuraattori tuottaa näyttelylle sisällöllisen rakenteen, joka suhteuttaa taiteen laajempiin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin, ekologisiin ja historiallisiin kysymyksiin. Työssä korostuu myös vastuu yleisösuhteesta, näyttelyn luettavuudesta ja siitä, millaisia kertomuksia ja näkökulmia taideinstituutioiden kautta tehdään näkyviksi. Tässä pohjoisen alueen ja kulttuurien syvällinen tuntemus on olennaista: kuraattorilta, joka ei tunne pohjoista aluetta, ei voida realistisesti odottaa onnistunutta näyttelykonseptia, joka kytkeytyy merkityksellisellä ja vastuullisella tavalla pohjoisiin elämisen muotoihin ja kulttuurisiin virtauksiin.
Suomalaisessa kontekstissa kuraattorin rooli on usein hybridi: sama henkilö saattaa toimia sekä kuraattorina, jyryttäjänä että näyttelyn tuottajana. Tästä huolimatta on tärkeää tunnistaa kuraattorisen työn erityisluonne nimenomaan ajattelutyönä, joka ei rajaudu teosten arviointiin ja valintaan vaan rakentaa merkityksiä, kehyksiä ja yhteyksiä. Kuraattori toimii välittäjänä taiteilijoiden, teosten, tilan ja yleisön välillä – ei portinvartijana, vaan aktiivisena toimijana, joka muovaa sitä, millaista taidetta nostetaan esiin ja miten tämä taide kohdataan ja ymmärretään.
Pohjoisen taiteen kuratointi dekolonisaation näkökulmasta
2010 ja 2020-luvuilla Lapin taiteilijaseura esitti useita näyttelyitä, joiden kuraattorit edustivat potentiaalisesti nousevaa pohjoisen taiteen kuraattoreiden polvea. Olen itse osallistunut Young Arctic Artists ja Ars Nartae -näyttelyihin sekä yleisönä että asiantuntijan roolissa. Arktisen taiteen määrittelyt ja muodot ovat keskeinen tutkimusalueeni, josta olen julkaissut useita tutkimusartikkeleja. Tästä näkökulmasta Lapin taiteilijaseuran kuraattorien työ on ollut mielestäni kiinnostavaa ja korkeatasoista.
Lapin taiteilijaseuran näyttelyprojektit eivät ole toisintaneet eteläsuomalaisia tai keskieurooppalaisia näyttelykonsepteja tai teemoja, vaan ovat avanneet uusia näkökulmia pohjoisuuteen sekä arktisen taiteen erityispiirteiden ymmärtämiseen. Näyttelyt ovat haastaneet kolonialistisia taidekäsityksiä, joissa taide ymmärretään olemuksellisesti universaalina ja pääkaupunkikeskusten paradigmat arvotetaan kyseenalaistamatta ensisijaisiksi. Lapin taiteilijaseuran näyttelysarjoissa on tehty kiinnostavia avauksia siihen, millainen arktinen taide on pohjoisen ihmisille merkityksellistä.
Kuratoidut Young Arctic Artists ja Ars Nartae näyttelyt ovat ruokkineet sekä arktista taidetta koskevia kansainvälisiä keskusteluja että tuottaneet ajattelua ja impulssia myös etelän suuntaan. Jo pelkästään vuonna 2025 suomalaisella taidekentällä nähtiin useita näyttelyitä ja teoshakuja, jotka vaikuttavat seuraavan taiteilijaseuran avaamia polkuja kysyessään, mitä pohjoinen/arktinen taide on, kuka sitä tekee, mistä se kertoo ja miten sitä esitetään.
Reilu taide ja pitkäjänteinen kehittämistyö näkyivät myös kuraattorien kasvattamisessa siten, että yksittäisten tuotantojen välille rakennettiin jatkuvuutta. Lapin taiteilijaseura tuotti näyttelysarjoja, joissa kuraattorit olivat osin samoja ja osin vaihtuvia. Kuraattorit työskentelivät työpareina ja ryhminä, joissa oli harkittua vaihtuvuutta. Kuraattoritehtäviin järjestettiin avoimia hakuja taiteilijaseuran jäsenistön sisällä, mikä mahdollisti osaamisen kehittymisen ja ammatillisen meritoitumisen pitkällä aikavälillä. Taiteilija-kuraattorin työ nähtiin yhdeksi keinoksi tukea taiteilijoiden työn toimintaedellytyksiä tilanteessa, jossa taiteilijoiden ansainta koostuu useista puroista.
Missä olemme nyt – ja minne olemme menossa?
Mitä pohjoisen taiteen kuraattorien kasvattamiseen kuuluu nyt, vuonna 2026? Näen kentällä samanaikaisesti sekä lupaavia avauksia että taka-askeleita. Arktisen taiteen huippukokous toteutuu kesällä 2026 Uumajassa, Ruotsissa. Tapahtumassa keskustellaan myös arktisen taiteen kuratoinnista, ja keskustelijoina ovat arktisen taiteen kuraattorit itse. Tämä on tärkeä tapahtuma, joka vahvistaa kuraattorien asiantuntijuutta arktisen taiteen määrittelijöinä ja tukijoina.
Toinen merkittävä askel on arktisen taiteen arvottamisen, kuratoinnin ja rahoittamisen tutkimus. Väitöskirjatutkija Johanna Ruotsalainen tekee merkittävää tutkimusta pohjoisen taiteen kontekstissa Jenny ja Antti Wihurin säätiön rahoittamana. Väitöskirjan ensimmäinen artikkeli on jo julkaistu, ja seuraava syventää ja monipuolistaa ymmärrystä arktisen taiteen kuratoinnista. Tutkimuksella on keskeinen rooli siinä, että kuraattorinen työ tunnistetaan taiteellisena, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena asiantuntijuutena.
Entä Lapin taiteilijaseura – jatkuuko työ pohjoisen taiteen kuraattorien kasvattamiseksi? Tuetaanko taiteilija-kuraattorien työn edellytyksiä pitkäjänteisesti ja reilusti? Seuran rivijäsenenä en näe kaikkia käynnissä olevia prosesseja, mutta toivon, että kuraattorin rooli ei kaventuisi meidän seurassa jatkossakaan jyryttämiseen ja tuottamiseen. Toivon, etä kuraattorien asiantuntijuus ajattelutyönä ja näyttelykonseptien kehittäjänä edelleen jatkuisi ja vahvistuisi.
Pohjoisen taiteen kuraattorit ovat keskeisessä asemassa määrittelemässä, mitä pohjoinen taide on, millaisin ehdoin sitä esitetään ja miten sitä arvotetaan. Siksi taiteilija-kuraattori työ on syytä tunnistaa taiteellisena ja kuratoriaalisen ajattelun prosessina ja näyttelykonseptien luomisena: ei ensisijaisesti taiteen jyryttäjänä eikä tuotannollisena tehtävänä.
Korkeatasoinen pohjoisen taiteen kuratoriaalinen työ voi parhaimmillaan vahvistaa pohjoissuomalaista ja arktista taidekenttää, parantaa näyttelyihin osallistuvien taiteilijoiden työn edellytyksiä ja asemoida Lapin taiteilijaseuran toimijaksi, joka on yksi pohjoisen taiteen kuratoinnin johtajista – ei vain seuraa tai toisinna aiempia näyttelytuotantoja ja näyttelykonsepteja.