Marjastus on hyve mutta miksi

Väitöskirjani osana tarkastelin taideperustaisilla menetelmillä lappilaisten marjastukseen liittyviä arvoja ja kokemuksia. Suomen Kuvalehti haastatteli minua juuri julkaistuun artikkeliin ”Marjaan siitä!” Jutun motiivi on avata taustaa mediakeskustelulle, jossa puhutaan marjojen mätänemisestä metsään. Muun muassa näin kerroin toimittaja Virpi Salmelle.

On paljon suomalaisia, jotka ovat pikemminkin intohimoisia ja ahkeria kuin laiskoja poimijoita. Marjastus tuo onnellisuuden kokemuksen, johon voi liittyä tunne luontoyhteydestä ja perinteen jatkamisesta. Marjastus voi myös olla sosiaalista. Suomalaiset kuitenkin poimivat kotitarpeeseen ja sukulaisille tai myyvät marjansa naapureille. Jos marjanpoimijoita ei tuoda Suomeen poimimaan elintarvike- ja kosmetiikkateollisuudelle, kärsijänä on lähinnä marjateollisuus.

Kaikkia marjoja ei Suomessa varmastikaan koskaan poimita. Meillä on vaikeakulkuisia syvään ojitettuja soita ja alueita, joissa marjat kasvavat harvassa. Marjat kuitenkin ovat osa metsien ja soiden ekosysteemiä. Myös metsän eläimet syövät niitä.

Suomessa on tiheä metsäautoteiden verkosto ja siten marjatkaan eivät sijaitse poluttomissa erämaissa. Lapin paikalliset voivat mennä marjaan myös mönkijöillä. Mutta hyvien marjapaikkojen löytäminen kerryttää ajokilometrejä ja edellyttää harrastuneisuutta. Marjapaikkoja käydään etsimässä etukäteen ja marjaan voidaan ajaa satoja kilometrejä.

Aiempina vuosikymmeninä, kun elämä oli niukempaa, marjastuksella oli todellista merkitystä niin ruokavalion monipuolisuudelle kuin kausittaisina ansioina myyntiin poimittaessa. Kyse on syvään juurtuneesta kokemuksesta, joka siirtynee sukupolvelta toiselle kulttuurisena arvona.

Kaukaa tulevat poimijat pyrkivät kattamaan matkansa kulut ja saamaan ansioita, joten he poimivat systemaattisesti ja tehokkaasti marjamaat tyhjäksi. Monet siis järkyttyivät, kun omaksi koettu marjametsä oli tyhjennetty ulkomaalaisten poimijoiden urakkana. Tänäkin vuonna näitä pettymyksen kokemuksia on syntynyt, mutta metsäteollisuuden takia. Moni marjastaja on mennyt pomminvarmalle marjapaikalleen ja löytänyt sieltä hakkuuaukon.

Suomalaiset ovat viime vuosina löytäneet uudelleen marjastuksen ja sienestyksen ja taustalla on varmasti myös kiinnostus ruoanlaittoon ja terveelliseen ruokaan. Television julkiskokeilla mutta etenkin ekologisten arvojen vahvistumisella on ollut vaikutusta tähän käänteeseen.

Marjastuskulttuuri ei kuitenkaan välity sukupolvien välisenä kokemuksena, elleivät vanhemmat ja isovanhemmat vie lapsia marjaan. Itse marjastan lasten kanssa iloisesti retkeillen, tulistellen ja evästellen. Luonnossa olo ja luontoharrastukset ovat tärkeitä hyvinvoinnin lähteitä nyt ja tulevaisuudessa.

Lue Suomen Kuvalehden artikkeli tästä

Kotikaranteeni länsirajalla

Ajelimme Ruotsista Rovaniemelle, ensin mummolaan ja sitten kaupunkiasunnolle asioita hoitamaan. Olo oli tullessa ristiriitainen ja mietin, miten rovaniemeläiset ottavat meidät vastaan. Norbottenin tautitilannetta on kuvattu mediassa hyvin synkeäksi ja keskustelupalstoilla on tuomittu nuuskarallaajat ja muut ostosmatkailijat. Minä ja moni muu rajalla asuva on kokenut keskustelun sävyn jo ahdistavaksi. Ymmärrän toki, että rajojen turhaa ylittämistä on syytä välttää. Samalla mietin, ettei rajaseudun koko kulttuuria ja elämäntapaa voi yhden kevään aikana romuttaa.

Rajalla asuvat tietävät, että raja on kuin veteen piirretty viiva. Töissä käydään rajan yli kumpaankin suuntaan ja ihmisillä on sukulaisia, perheenjäseniä ja kiinteistöjä molemmilla puolilla. (Romanttinen suhde onkin antanut virallisen luvan rajanylityksiin.) Rajojen sulkeutuminen on koetellut ihmisiä. Edelleenkään rajaseudun ihmiset eivät välttämättä pääse tutulle autokorjaajalle, lähiapteekkiin, rautakauppaan ja niin edelleen.

Mieheni on Ruotsissa kirjoilla. Muodoslompolon kylä, jossa asumme, on pikkuruinen kylä kaukana Ruotsin kaupungeista. Siellä melkein kaikki ovat eläkeläisiä: he eivät kulje Ruotsin kaivoksilla tai muilla työpaikoilla. Muutamat työikäiset käyvät Suomen puolella töissä. Kyläläisten keski-ikä taitaa olla yli 70. Kevään ja kesän ajan kaikki on kiertäneet toisensa kaukaa, eikä kylällä tiedetä olleen koronaa. Itse en ole ollut huolissani, että saisin tartunnan, mutta maaliskuussa pelkäsin vieväni. Meninhän Rovaniemeltä: matkailu- ja opiskelukaupungista. Silloinkin pysyimme tiiviisti omalla talolla.

Päätin nyt tulla mummolaan ennen lasten koulujen alkua. Kun päiväkoti, koulu ja omat työt alkavat, emme taida uskaltaa vierailla vanhempieni luona. Rovaniemellä on ollut uusia tartuntoja jo viime viikolla.

Uskalsin tulla riskiryhmään kuuluvien vanhempien luokse, koska olemme olleet kotikaranteenissa: emme ole käyneet missään, kukaan ei ole käynyt meillä kylässä ja ruokaa on tilattu verkkokaupoista kaapit pullolleen. Tuoretarvikkeet ja verkkokauppojen tilaukset olen hakenut hiljaisesta kyläkaupasta. (Kauppa pysyy pystyssä nuuskamyynnillä Suomeen. Kaupan työntekijäkin kulkee töihin Suomesta.)

Olen Rovaniemelläkin varovainen – en halua hakea koronaa Muodoslompoloon. Samaa toivon muiltakin suomalaisilta: niiltä, jota tulevat Muodoslompolon kyläkauppaan ja kaikilta niiltä, jotka nyt lomailevat ja maaseutumatkailevat pienissä ikäihmisten asuttamissa kylissä! Pidetään edelleen turvavälejä ja huolta itsestämme ja toistamme. Tehdään parhaamme, että onnistumme pitämään viiruksen kurissa, lapset koulussa ja ravintolat avoinna. Aikanaan saamme myös länsirajan auki.

Ps. Pääsin tänään puhelinkauppaan ja avulias myyjä sai liittymäni jälleen toimimaan! Kuva on Galleria Napasta! Kävin tapaamassa Lapin taiteilijaseuran galleristia ja näin samalla upeat näyttelyt! Tämä kuva on Siiri Niemelän juhlanäyttelystä: valoisia, keveitä ja iloisia maalauksia. Alakerrassa on Arttu Niemisen sykähdyttäviä ja pysähdyttäviä videoteoksia.

Turvallinen tila kuvataidemaailmassa

Taide on keino nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia kuin myös ihmisyyden arvoa ja moninaisuutta. Taiteessa otetaan kantaa rasismiin, sukupuolten tasa-arvoon ja moniin kulttuurisiin kipupisteisiin. Voisikin luulla, että taiteen sisällöt säteilisivät myös taidemaailmaan ja sen rakenteisiin siten, että taidemaailman instituutiot olisivat oikeudenmukaisuutta edistäviä ja turvallisia tiloja ihmisyyden moninaisuudelle. Näin ei kuitenkaan automaattisesti ole.

1970-luvulta lähtien taidemaailmassa on tuotu esille kriittisiä ääniä länsimaisen korkeataiteen kaanoniin, jossa on ollut tyypillistä, että taiteen tekijyys on miehillä, kun naisten paikka on ollut lähinnä alastonmallina. Tähän päivään asti töitä on tehty hartiavoimin ja nykyään eri sukupuolia edustavia taiteilijoita voidaan pitää tasa-arvoisina. Vastaava prosessi on nähty myös vähemmistökulttuureihin kuuluvien taiteilijoiden kohdalla.

Taidemaailma ei kuitenkaan ole valmis. Epäkohtiin on havahduttu laaja-alaisesti muun muassa #metoo -liikkeen myötä, joka on ravistellut erityisesti taide- ja kulttuurikenttää. Toisaalta lisääntynyt tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta, suomalaisesta rasismista sekä historiallisesta ja rakenteellisesta kolonialismista on haastanut taidemaailman käytäntöjä ja instituutioita. Enää ei siis riitä, että kuraattori varmistaa nais- ja miestaiteilijoita tasaväkisyyden näyttelyissään tai että taideinstituutioiden johtoportaaseen valitaan eri sukupuolten edustajia.

Kun liityin Lapin taiteilijaseuran hallitukseen 2010-luvun alussa, periaatteena oli, että suomalais- ja saamelaistaiteilijoiden välille ei tehdä minkäänlaista eroa. Tätä pidettiin tasa-arvona. Nykyinen ymmärrys oikeudenmukaisuudesta haastoi kuitenkin tämän perityn toimintakulttuurin. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa erityistä tukea niille, jotka ovat syystä tai toisesta altavastaajan asemassa tai syrjässä. Jos ja kun haluamme edistää Lapin kulttuurista moninaisuutta, on kuraattorien laskettava myös vähemmistö- ja alkuperäiskulttuurien edustajia. Näin onkin jo tehty joissakin seuran näyttelytuotannoissa, kuten Young Arctic Artist -näyttelyissä. Rahoittajatkin ovat edellyttäneet kulttuurista moninaisuutta tukevien periaatteiden noudattamista. Toivon, että myös sukupuolen moninaisuuden kunnioittaminen saa Lapin taidemaailmassa lähivuosina systemaattista tukea.

Lapin taiteilijaseuran hallitus käsitteli alkuvuonna turvallisen tilan periaatteita yhteisön sisäiseen toimintakulttuuriin ja asiakkaiden kohtaamiseen. Hallituksen jäsen taiteilija-kuraattori Savu Korteniemi oli valmistellut hallitukselle esityksen turvallisen tilan periaatteista. Kokouksessa oli esillä kysymyksiä: ”Mihin me näitä periaatteita tarvitsemme?”, ”Eikö tämä ole itsestään selvää?”.

Käsitykseni mukaan turvallisen tilan periaatteista keskusteleminen ja niiden julkilausuminen on tärkeä askel kohti entistä oikeudenmukaisempaa taidemaailmaa ja yhdistystoimintaa. Nyt onkin hyvä aika viestiä Lapin taiteilijaseuran kokoontumisten ja galleriatilojen turvallisen tilan periaatteista.

Lapin taiteilijaseuran turvallisten tilojen periaatteet

Kehotamme Lapin taiteilijaseuran jäseniä, galleriatilojen käyttäjiä ja muuhun toimintaan osallistuvia edistämään tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteita. Nämä turvallisempien tilojen periaatteet varmistavat, että kaikki voivat osallistua toimintaan omana itsenään.

  • Galleria on julkinen tila. Rakenna omalla toiminnallasi hyvää ilmapiiriä.
  • Yksityisyyden kunnioittaminen. Asiakkaiden ja taiteilijoiden kohtaamiset ovat luottamuksellisia.
  • Muista, ettet voi ulkoisin perustein tehdä oletuksia toisen identiteetistä, kokemusmaailmasta, arvomaailmasta, elämäntilanteesta tai toimintakyvystä. Kenenkään kokemuksia ei voi yleistää muita koskeviksi.
  • Älä oleta ihmisen sukupuolta tai seksuaalisuutta. Kunnioita jokaisen oikeutta määritellä ne sanat, joilla haluaa itseään kutsuttavan.
  • Anna tilaa. Pyri huolehtimaan siitä, että kaikilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun.
  • Kunnioita toisen henkilökohtaista tilaa. Muista, ettet voi tietää toisen rajoja kysymättä niitä. Ei tarkoittaa ei.
  • Pyri puhumaan niin, että kaikki pysyvät mukana. Pyrimme käyttämään kieltä, joka ei sulje ulos. Älä käytä halventavaa tai toiseuttavaa kieltä.
  • Turvallisemman tilan ylläpitäminen on jokaisen toimintaan osallistuvan vastuulla. On hyväksyttävää puuttua ongelmalliseen kielenkäyttöön tai toimintaan. Kaikki mokaavat joskus. Älä kuitenkaan vähättele käytöstäsi vaan pyydä anteeksi, jos olet loukannut toista, vaikka tahattomastikin.

Lapin taidetoimikunnan apurahoja valui etelään

Lapin taidetoimikunta toimii vertaisarvioijana, kun Lapissa asuvat taiteilijat ja Lappiin teoksensa kohdistavat taiteilijat hakevat työskentely- ja kohdeapurahoja Taiteen edistämiskeskukselta.

On tyypillistä, että valta taidemaailmassa on pääkaupunkiseudulla, jossa isot instituutiot, säätiöt ja rahoittajat pitävät päämajaansa. Apurahoja ja teoshankintoja keskittyy etelään samalla, kun Lappiin voidaan pyrkiä tuomaan taidetta ja kulttuuria kehitysapuna. Korkeataide määritellään ja arvotetaan etelässä kolonialistisesti. On yleistä, että taiteilijoiden työskentelyapurahojen myönnöt painottuvat pääkaupunkiin, kun annettuja rahoituksia verrataan hakijamääriin.

Alueelliset taidetoimikunnat ovat perinteisesti painottaneet alueella asuvien taiteilijoiden avustamista. Tämä on tärkeää: tällä hetkellä taiteilijat muuttavat etelään parempien tukirakenteiden ja verkostojen perässä. Taiteilijoiden näkökulmasta kyse on alueellisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Maakunnille puolestaan on tärkeää, että taitelijat voivat asua maakuntakaupungeissa ja kylissä. Taiteilijat vaikuttavat alueidentiteettiin ja luovien alojen synergiaan ja siten vetovoimaan ja aluekehitykseen.

Taidemaailmassa ei ole merkkejä rakenteellisen kolonialisaation purkamisesta. Päinvastoin, alueellinen valta on heikentynyt Taiteen edistämiskeskuksen hallinnollisten muutosten myötä. Aiemmin Lapin taidetoimikunnan esittelijänä toimi Rovaniemen toimipisteen pääsihteeri ja silloin esittelijällä oli osaltaan mahdollisuus linjata alueella asumisen merkitystä, kun toimikunta punnitsi arvioitaan. Nyt Oulun toimipisteessä työskentelevä Ulla Lassila toimii esittelijänä Lapin, Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunnassa. Käytännössä tämä näkyi keväällä 2020 jaetuissa apurahoissa, kun Lapin taidetoimikunnan apurahoja meni Oulussa ja Helsingissä asuville taiteilijoille.

Toimin hallituksen puheenjohtajana Lapin taiteilijaseurassa, jonka tehtävä on Lapin kuvataiteen edunvalvonta. En kyseenalaista taidetoimikuntien rahoittamien hankkeiden taiteellista laatua vaan hallinnon, jota johdetaan toisesta maakunnasta. En myöskään kritisoi niitä etelässä asuvia taiteilijoita, jotka haluavat osallistua Lapin taidemaailmaan: tervetuloa! Mielipiteeni on, että Lapin ja dekolonialisaation näkökulmasta taidehallinnon ja taiderahoituksen valtaa tulee jyvitettää enemmän alueille.

Luonto ja luova talous poh­joi­ses­sa – Lapin Kansan podcast

DESIGN IN NORTH -podcast sarjassa keskustellaan pohjoisesta ja luovasta taloudesta taiteen  ja  muotoilun  otteella. Kolme  maakunnan ihmistä kerrallaan kokoontuu keskustelemaan jaksoittain vaihtuvista teemoista.20  minuutin  pituiset  jaksot  ilmestyvät  kahden  viikon  välein. Asenne  on  kehittävä, mahdollisuuksia näkeväja tulevaisuutta tavoitteleva. Puhujina kanssani on yrittäjä Minna Rimpiläinen ja maakuntajohtaja Mika Riipi.

Kuuntele täältä!

Lapin yliopiston henkilöstövähennykset huolettavat

Tänä vuonna pääsiäisenalusviikko tuntui kovin raskaalta. Maailmanlaajuisen koronakriisin ja laman lisäksi huolta toi uutinen Lapin yliopiston huomattavista henkilöstövähennyksistä.Lapin yliopistossa 39 henkilöä noin 600:sta työntekijästä lähtee. Leikkaukset tehdään niin sanotulla juustohöyläperiaatteella. Samalla henkilökunnan tulostavoitteita ei vähennetä. Töitä jatkavien tulee tuottaa sama tai aina vain kasvava määrä perus- ja jatkotutkintoja, opintopisteitä, julkaisua sekä hankkeita, joissa on ulkopuolinen rahoitus. Miten tämä on mahdollista?

Jo nyt suuri osa työntekijöistä on tiukilla. Viime vuosina olemme jo tehostaneet opetus- ja ohjausmenetelmiä ja harjaantuneet nopeiksi julkaisijoiksi ja luoviksi ja sinnikkäiksi rahoituksen hakijoiksi. Henkilökuntaa on vähennetty jo aiemmin: tukipalveluita on karsittu ja monen hyvän kollegan töiden loppumista on harmiteltu.

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä mietin, mitä voin itse tehdä, jos työni jatkuu. Ehkä kursseja voi muutaa verkko-opinnoiksi, joissa opiskelijat suorittavat annetut tehtävät ilman vuorovaikutusta opettajan kanssa? Ehkä, mutta toimintatapaan liittyy riskejä. Taide- ja opetusalalla vain pieni osa sisällöistä soveltuu opiskelijoiden täysin itsenäiseen opiskeluun.

Ehkä tutkimusrahoitusta voi hakea vielä lisää? – Näin varmasti pyritään tekemään. Rahoituksen hakeminen kuitenkin paitsi tuo myös vie resursseja. Tutkimusrahoituksesta kilpaillaan hurjalla tavalla. Rahoituksen saamisen edellytyksenä on yleensä aktiivinen tutkimustoiminta. Miten pienenevä henkilökunta voi jyvittää aikaansa tutkimukseen?

Ehkä väitöskirjojen ohjaajat voivat tehdä tiiviimpää yhteistyötä tohtorikoulutettavien kanssa? Se tehostaa jatko-opiskelua ja tuo julkaisutuloksia. – Tämä tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta on vain pieni osa työnkuvaa.

Lapin yliopiston henkilöstövähennyksiä ei varmasti ole tehty kevein mielin eikä heppoisin perustein. Taustalla on edellisillä hallituskausilla tehdyt leikkaukset yliopistojen perusrahoituksesta, mikä on heikentänyt toiminnan edellytyksiä jo aiempina vuosina. Ymmärrän toki, että kustannukset on pidettävä resurssien puitteissa. Ajoissa tehdyt henkilöstövähennykset on ratkaisuna parempi kuin totaalinen konkurssi. Juustohöylän sijaan odotin kuitenkin rakenteellisia muutoksia, kuten joidenkin koulutusohjelmien lopettamista tai yhdistämistä. Toivoin myös, että säästöjä olisi löytynyt tila- ja matkakustannuksista.

Koulutus, joka toteutuu Lapissa, sitouttaa eri alojen osaajia Lappiin. Siksi korkeatasoinen koulutus on todella tärkeää koko Lapin alueen aluekehityksen näkökulmasta. Kun haluamme säilyttää laadukkaan tutkimuksen ja opetuksen sekä arktisten alueiden osaamisen Suomessa ja Lapissa, on yliopistojen rahoitus saatava kuntoon. Suomen nykyinen hallitus onkin korottanut ylipistojen rahoitusta. Toivon, että Lapin yliopiston johto käyttää resurssinsa viisaasti ja huomio päätöksissään henkilöstönsä jaksamisen.

Itselleni pääsiäisen lomapäivät olivat mahdollisuuksia “varastaa” työtunteja tutkimukseen keskittymiseen: kuten melkein kaikki lomat aiemminkin. Onneksi lapset laittoivat rajoja töihin uppoamisessa. Oli mahdollista hiihtää, ladata akkuja ja rentoutua lasten kanssa.

Olipa omat työt katkolla, loppumassa tai jatkumassa, toivon kaikille voimia ja ilon hetkiä arkeen.

Resilienssi auttaa sopeutumaan

Resilienssi tarkoittaa psyykkistä palautumiskykyä ja kykyä selvitä vastoinkäymisistä ja erilaisista kriiseistä. Resilienssiä voidaan pitää osittain perinnöllisenä tai synnynnäisenä ominaisuutena mutta toisaalta myös kasvatus ja elämänkokemukset vaikuttavat siihen. Resilienssiä voi harjoitella: keskittyä myönteiseen toimintaan, oman toimintakyvyn ylläpitoon ja aktiiviseen sopeutumiseen muuttuviin tilanteisiin.

Viime päivinä olen ihmetellyt, miten vakaasti monet jo varttuneet ihmiset suhtautuvat koronavirukseen. Hehän ovat niitä, joiden terveydestä valtaväestö on huolissaan. Yksi syy voi olla resilienssin kasvaminen iän myötä: elämänkokemukset kartuttavat vastoinkäymisiin suhtautumisen taitoja: kykyä ratkaista ongelmia, olla joustava ja optimistinen. Nauru ja musta huumori taitavat myös olla keinoja kohdata haasteita; keinot vaihtelevat.

Taide- ja ympäristökasvatuksen tutkijana ja kehittäjänä olen ollut jo pitkään kiinnostunut siitä, miten resilienssiä voi tukea. Ihmissuhteiden ylläpito ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen tukevat resilienssiä. Kyvyllä tunnistaa ja ilmaista tunteita sekä uskoa selviytymiseen on merkitystä. Onkin syytä pyrkiä luottamaan omaan ja yhteiskunnan selviytymiseen. Lisäksi uskon, että taiteella ja kulttuurilla on merkitystä. Taide on yksi reitti yhteisöllisiin kokemuksiin, pysähtymiseen sekä omien arvojen sekä elämän merkityksellisyyden uudelleen ajatteluun.

Lapin taiteilijaseura on käynnistänyt taidekuvahaasteen. Haastamme kuvataiteilijat tuomaan lohtua ja luottamusta tulevaisuuteen tämän kevään aikana. Julkaisemme taidekuvia tunnuksilla #taidetuolohtua #mielenrauhaa #offeryourbest #enhanceresilience #artcalms

Lapin Kanssa 19.3.2019

Teoskuva on Kemin taidemuseosta Hallaa 2014 näyttelystä. Se on teossarjastani Eripituisia aikoja. Teososat ovat Kuu, Vuosi ja Yö. Teos kuvaa kokemusta ajan kestosta, kuten ajan valumisesta.

Tutkimushankkeen yhteistyötä Euroopan reuna-alueilla

Kun olin nuori rovaniemeläinen ja ostin lipun interreilille, sanoin lähteväni Eurooppaan. Oma eurooppalainen identiteettini oli silloin hatara. Nykyään työskentelen lähinnä Lapin aluekehityshankkeissa ja käsittelen arktisia kysymyksiä. Katson pohjoiseen ja melkein unohdan, että Napapiirin eteläpuolellakin on elämää. Viime viikolla kävin kuitenkin työmatkalla Portugalissa.

Käynnistimme tutkimus- ja kehittämishankkeen Acting on the Margins. Art as a Social Sculpture (AMASS). Hankkeessa kehitämme palvelumuotoilua, kuvataidekasvatusta ja kuvataidetta sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi Euroopan reuna-alueilla. Huomio on muun muassa aluepolitiikan suhteessa luovaan sektoriin, kulttuuritoiminnan tulevaisuudessa, taiteen keinoissa ehkäistä yhteiskunnallista jakautumista sekä taiteessa osallisuuden tukijana. Tavoitteena on myös vaikuttaa eurooppalaiseen taide- ja kulttuuripolitiikkaan tutkimustiedolla.

AMASSin rahoitus on Euroopan Unionin tutkimus- ja innovaatiotoiminnan Horizon 2020 (No 870621) rahoituksesta. Se saatiin kovassa kilpailussa: jo hakemuksen teko oli melkoinen urakka. 43 yliopistokonsortiota haki tätä rahoitusta, ja neljälle hankkeelle se myönnettiin. Olenkin todella iloinen, että saan olla mukana taiteiden tiedekunnan osaavassa tiimissä, johon kuuluu Satu Miettinen, Melanie Sarantou ja Mirja Hiltunen.

Kävimme hankkeen toiminnan käynnistävässä seminaarissa Viseussa Portuglissa. Pitkä lentomatka tuntui ristiriitaiselta; koen että tutkimuksessakin on punnittava lentojen välttämättömyyttä. Näin breksitin, Euroopan rajakriisien ja yhteiskunnan jakautumisen aikakaudella eurooppalainen yhteistyö on kuitenkin tärkeää. Nyt tämä hanke sai hyvän alun, ja töitä voi tehdä jatkossa helposti myös etäyhteyksillä.

Aka­tee­mis­ta arkea

Lapin Kansan Akateemista arkea -juttusarjassa Lapin yliopistossa työskentelevät kertovat työstään ja arjestaan jatkamalla toimituksen antamia lauseenaloituksia. Lue minun lauseeni täältä.

kuvataidekasvatuksen yliopistonlehtori, taiteilija Maria Huhmarniemi. Kuva: Jussi Leinonen, Lapin Kansa.

Kirjoitin lauseita Akateemista arkea juttusarjaan niin ahkerasti, etten lukenut ohjetta: joukosta lauseita minun piti valita 15. Tässä on muutamia niistä lauseista, jotka olivatkin ylimääräisiä.

Muistan… hämmästyttävän vähän faktoja mutta paljon erilaisia aistimuksia, maisemia, tunnetiloja ja tuoksuja. En kuitenkaan muista säveliä enkä laulujen sanoja.

Kiire… on juurtunut työelämään. Työtä on aina enemmän kuin aikaa ja työssä on tasapainoiltava keskeneräisyyden, vaillinaisuuden ja tinkimättömyyden välillä.

Työssäni… voin vaikuttaa oman työni sisältöön pitkällä tähtäimellä. Työnkuvani on jo muuttunut monta kertaa niiden 17 vuoden aikana, jotka olen työskennellyt Lapin yliopistossa.

Ihmisten kohtaaminen…. avaa työhöni uusia ovia. Teen paljon tiivistä yhteistyötä joidenkin taiteilijoiden, kuraattorien ja eri alojen tutkijoiden kanssa. Esimerkiksi Ympäristökasvatuksen tutkijaverkosto Sirenen johtoryhmään kuuluminen on johtanut mahtaviin kohtaamisiin.

Opiskelijat…. ovat ilon lähde. On hienoa seurata heidän kasvuaan. Yleismielikuvani on, että opiskelijat ovat lahjakkaita ja sekä herkkiä että vahvoja.

Nuoret…. kuten myös lapset, ovat keskeinen syy taidekasvatuksen alan kehittämiseen ja edistämiseen.

Opiskelu…. ja uuden oppiminen työn lomassa on pärjäämisen edellytys. En ole käynyt pitkään aikaan millään kurssilla, mutta luen tutkimuskirjallisuutta ja kuuntelen muiden tutkijoiden esitelmiä konferensseissa. Opin myös kollegoilta.

Työkaverit…. ovat kuin kotisatama, joka turvaa selustaa ja työntää eteenpäin akateemisissa haasteissa. Jaan samankaltaisen tietotaidon ja kokemusmaailman lähimpien työkavereideni kanssa ja toisinaan osaamme lukea toistemme ajatuksia.

Koen palkitsevana…. oivallukset, oman ymmärryksen lisäämisen ja sen, että opetustilanteissa voi jakaa tietoa ja taitoja ja käydä keskusteluja opiskelijoiden kanssa. Haluaisin työssäni kehittyä edelleen mutta en tiedä, haluaisinko varsinaisesti edetä uralla aina kohti hankalampia tehtäviä.

Tulevaisuudessa…. saatan joko hakea professorin pestiä, perustaa yrityksen tai heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi. Elämä ei ole suoritusrata, jossa olisi valmiiksi määritellyt etapit.

Nukkumaan mennessä…. olen aina väsynyt. Silmäni painuvat kiinni, kun luen lapsille iltasatua ja he vaativat: ”Aiti älä nuku.”