Uusi vuoteni
alkaa hyväntekeväisyysnäyttelyn merkeissä. Teen teosta Kivun kartta
-näyttelyyn. Aikeenani on esittää valaistu himmeli-installaatio, Surun
taivaskatos, yhdessä Arttu Niemisen kanssa. Teen teosta mustista
muovipilleistä, jotka olen kierrättänyt aiemmista teoksistani vuosien varrelta.
Arttu suunnittelee ja toteuttaa siihen valon.
Taiteellisen
työskentelyn lomassa teen myös Kivun kartta -näyttelyn järjestelyjä.
Toimin kuraattorina ja tuottajana
yhdessä Lola Cervantesin kanssa. Näyttely toteutuu yhteistyössä Lapin
taiteilijaseuran ja Rovaniemen Teatterin kanssa.
Lola teki
aloitteen näyttelystä jo viime keväänä, kun seurasimme järkyttävää hävitystä
Gazassa. Hän kysyi kerta toisensa jälkeen: “Maria, mitä me voimme tehdä?”
Mitä muutakaan
kuvataiteilijat tekisivät kuin näyttelyitä? Näin ideoimme
hyväntekeväisyysnäyttelyn. Näyttely tulee esille Lappia-talon aulaan ja sen
peräseinälle, johon Lapin taiteilijaseura tuottaa vaihtuvia näyttelyitä.
Keskustelin
kesällä Lolan kanssa siitä, miten taiteen keskeinen vaikuttamistapa on herättää
tunteita ja empatiaa sekä ottaa kantaa. Lola palautti minut kuitenkin siihen,
että Gazan lapsia eivät auta meidän tunteemme tai poliittiset keskustelumme
pätkääkään. Vain rahalla voidaan hankkia hätäapua: ruokaa, suojaa ja lääkkeitä.
Sama koskee Ukrainaa, jossa avun tarve jatkuu yhä.
Mikään
hyväntekeväisyys tai apu ei ole riittävää tilanteessa, jossa valtiot
kamppailevat maasta ja vallasta, kyliä ja kaupunkeja pommitetaan ja viattomat
siviilit menettävät kaiken. Väistämättä voi tuntua siltä, ettemme voi tehdä
mitään. Mutta voimme, ja täytyyhän meidän.
Kivun kartta
-näyttelyssä on mukana taiteilijoita monenlaisista taustoista ja
elämäntilanteista. Osa meistä työskentelee Lapin yliopistossa, kuten minä ja
Lola, osa on vapaan kentän taiteilijoita, usein ilman säännöllisiä tuloja.
Suomessa vapaan kentän kuvataiteilijat ovat huomattavan vähävaraisia, jolloin
hyväntekeväisyysnäyttely on heille lähes ainoa mahdollinen tapa osallistua
hätäavun tukemiseen.
Teosmyynti ei
ole Suomessa helppoa, ei ainakaan täällä Lapissa. Meillä on kyllä hyvätuloinen
ja myös sivistynyt väestönosa: Lapin yliopisto ja Lapin ammattikorkeakoulu ovat
tarjonneet korkeakoulutusta jo vuosien ajan. Kuvataiteen hankkiminen ei
kuitenkaan ole vakiintunut osaksi alueen tapakulttuuria. Tiedän tämän ajoilta,
jolloin toimin Lapin taiteilijaseuran puheenjohtajana: teosten ostajia oli
vuosittain niin vähän, että heidät pystyi melkein muistamaan nimeltä. Toivon,
että hyväntekeväisyysnäyttelyn kautta kuvataide löytää myös uusia yleisöjä ja
ostajia.
Himmeli-installaatio,
jota nyt teen, sopii taidekokoelmaan, julkiseen tilaan tai yrityksen
toimitiloihin. Näyttelystä voi ostaa myös yksittäisiä pillihimmeleitäni. Musta
muovinen himmeli sopinee erityisesti moderniin sisustukseen. Myyntitulosta
Lapin taiteilijaseura pidätää vakiintulen provisionsa ja loput lahjoitetaan Gazan
lasten hyväksi Suomen UNICEFin kautta.
Kivun kartta
-näyttelyn avajaiset tiistaina 13.1. klo 17–18.30. Avajaisohjelmassa on
musiikkiesityksiä, kuten Jaakko Laitinen ja Minna Siitonen sekä Ante Jalvela.
Avjaisissa ei ole tarjoilua. Tervetuloa!
Näyttelyyn liittyy kaksi keräystä, joihin voisi osallistua jo nyt.
Norjassa ja muualla Euroopassa kuusen istuttaminen on haitannut ekosysteemejä ja pahentanut luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Pohjois-Norjan Nordlandin Junkerdalin luonnonsuojelualueella alkuperäiset tunturikoivikot ovat uhattuina leviävien kuusien takia. Näitä kuusia istutettiin 1920–1960-luvuilla metsätalouden edistämiseksi. Kuuset valtaavat elintilaa alkuperäisiltä lajeilta. Koivikoiden ennallistamiseksi on tehty toimenpiteitä, kuten kuusten hakkuita ja vahingoittamista vuosina 2018–2021. Pitkän aikavälin biodiversiteettitutkimuksen tavoitteena on löytää tehokkaita ennallistamismenetelmiä.
Kuvan vasemmalla tunturikoivikkoa ja oikealla istutettu kuusikko, jota nyt on ennallistettu katkomalla kuusten latvaan. Kuusikon on odotettu kuolevan ruokkien samalla biodiversiteettiä pitkällä aikajänteellä. Kuva Birgitta Linhart, 2023.
Taidehanke Observation of Change (OOC) on pohjoismainen yhteistyö, joka hyödyntää taiteen ja taidekasvatuksen interventioita ekologisen ennallistamisen etiikan tarkastelussa ja biodiversiteettitutkimuksen viestimisessä. Tämä lähestymistapa antaa osallistujille mahdollisuuden dokumentoida luontoa, jäsentää ympäristön muutoksia ja laajentaa ymmärrystään luonnonsuojelusta arktisessa kontekstissa. Hanke ja sen moninaiset taiteelliset tuotannot toimivat esimerkkinä taiteen inspiroivasta roolista ympäristökysymysten käsittelyssä.
Tommi Yläjoki ja Maria Huhmarniemi: Tunturikoivun kanssa, 2025, video 9:25 min. – Video kuvaa tanssia tunturikoivun kanssa, taustalla Rannveig M. Jacobsenin ja Siri Lie Olsenin tutkimus esityksen kuvaus Junkerdalin luonnonsuojelualueen koivumetsien ennallistamisesta.
Ensimmäisen OOC-residenssin aikana järjestettiin osallistava performanssi, jota Tommi Yläjoki fasilitoi kansallispuistokeskuksen puupuistossa. Osallistujat pääsivät kokemaan valotaidetta ja pohtimaan käynnissä olevan luonnon ennallistamisen teemoja luonnonsuojelualueella. Valon kautta osallistujat saattoivat havainnoida tilaa, aistia tunnelmaa ja miettiä luonnon jatkuvaa muutosta. Performanssi johdatti osallistujat pohtimaan puiden, ihmisten ja tieteen sukupolvia sekä ihmisen toimia enemmän-kuin-inhimillisessä luonnossa. Teos edusti taiteen pedagogista käännettä, jossa performatiivinen julkinen taide herättää reflektiota metsien ennallistamisesta ja metsätieteestä.
Tommi Yläjoen laite. Kuva: Maria Huhmarniemi, 2024.
Anja Kath Lande tutki perinteistä ekologista tietoa löytääkseen kestäviä tapoja hyödyntää kuusta sen leviämisen hillitsemiseksi. Häntä inspiroivat Kaakkois-Alaskan tlingit-kansan kuusenjuuripunontaperinteet. Arktiset alkuperäiskansat ovat käyttäneet kuusenjuuria käytännöllisiin esineisiin ja koristeisiin, punoneet tiiviitä ja hienorakenteisia astioita, joita voitiin käyttää vesikuppeina tai ruoanlaittoastioina. Juuret kerättiin perinteisesti varoen, jotta puun kasvu ei vahingoittuisi. Lande keräsi kuusenjuuria ja oppi muinaisen punontamenetelmän. Asuessaan merenrannalla hän keräsi myös rannoille ajautuneita polypropeeniköysiä. Hän järjesti OOC-hankkeessa työpajan, jossa opetettiin kuusenjuuripunontaa ja käytettiin näitä köysiä aloittelevien punojien harjoitusmateriaalina. Työpaja käynnisti juuripunontaperinteen elvyttämisen nykyaikaisten materiaalien avulla ja herätti samalla pohdintaa käsityömateriaalien kestävästä käytöstä ja ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta.
Toisen OOC-residenssin aikana järjestettiin kaksi taidetyöpajaa koululaisille. Työpajat johdattivat 14-vuotiaita oppilaita käsittelemään ympäristöaiheita taiteen kautta. Oppilaat jaettiin ryhmiin ja heitä pyydettiin tekemään taideteoksia, jotka ilmentäisivät heidän suhdettaan luontoon. Osa oppilaista innostui kokeilemaan luonnonmateriaaleja, kun taas toiset halusivat leikkiä ja rentoutua. Kun teokset esiteltiin ryhmälle, oppilaat saivat uusia oivalluksia huomatessaan, kuinka kukin ryhmä oli lähestynyt samaa tehtävää omalla tavallaan.
Näyttelyteokset avavat monia ulottuvuuksia metsien ennallistamiseen. Tilaa on niin surun ja luopumisen tunteiden käsittelylle kuusikoiden menetyksestä kuin ymäristöeettiselle pohdinnalle ja biodiversiteettitutkimuksen viesinnälle.
Birgitta Linhart: Ei toivottu, 2025, kuusenneulaset ja lanka. “Oodi rakastamilleni kuusille. Maailmassa, jossa ne olivat väärässä paikassa ja ei-toivottuja.” Kuva: Maria Huhmarniemi, 2025 Maria Huhmarniemi: Paperikukkien metsä, 2025, installaatio (kierrätyspaperi, puupylväät, puupelletit). Installaatio koostuu käsintehdystä kierrätyspaperista valmistetuista elementeistä. Se kyseenalaistaa vallitsevan asenteen, jossa metsät nähdään ensisijaisesti varallisuutena tai taloudellisen hyödyn lähteenä. Kuva: Maria Huhmarniemi, 2025 Johan Rova: Nukkuvan ruususen herääminen, 2025, konekirjonta. “100 vuoden unen jälkeen synkässä kuusiplantaasissa koivumetsä herää, harjaa hampaansa, tankkaa moottorisahansa ja lähtee kaatamaan viimeiset kuuset. Mutta onko mahdollista palauttaa maisema ennalleen? Ja saako koivumetsä todella vielä kerran nähdä kaikki kasvit ja hyönteiset, jotka kuuluivat ruususen yön unelmiin? ”
Takaseinällä Huhmarniemen villapeittokirjontoja sekä kolulaisten piirroksia kouluvierailusta, jonka Mette Gårdvik–Karin Stoll–Wenche Sørmo toteuttivat.
Kuva: Maria Huhmarniemi, 2025.
Yhteistyössä Observation of Change (OOC) (2023–2025) tekee yhteistyötä Junkerdalin kansallispuiston metsien ennallistamishankkeiden kanssa ja toimii opetuksellisena alustana. Hankkeessa ovat mukana taiteilijat Birgitta Linhart, Laila Ingvaldsen, Maria Huhmarniemi, Esa-Pekka Isomursu, Tommi Yläjoki ja Johannes Pekkonen, kollektiivi Mette Gårdvik–Karin Stoll–Wenche Sørmo, taiteilija–kuraattori Anja Kath Lande sekä kansallispuistopäällikkö Johan Rova.
Institutionaalisia yhteistyökumppaneita ovat Adde Zetterquist -taidegalleria, Keski-Nordlandin kansallispuisto, Nordlandin kansallispuistokeskus, Norjan luonnontutkimuslaitos, Norjan maatalousyliopisto, Lapin yliopisto, Nord-yliopisto sekä ASAD-verkosto. Taidenäyttelyt kiertävät Adde Zetterquist -taidegalleriassa, Havremagasinetissa ja Lapin yliopistossa. Hanke saa rahoitusta Pohjoismaiselta kulttuurirahastolta.
Lisätietoja
Huhmarniemi, M. (2024). Observation of Change. In T. Jokela, A. Manninen & P. Berliner (Eds.), Mapping the new genre Arctic art education (pp. 126–129). University of Lapland.
Huhmarniemi, M., & Lande, A. K. (tulossa 2025). Observation of change as a new genre Arctic art. In A. Sohns (Ed.), Artistic dialogues with the Arctic North: Environmental change and identity in transition. Routledge.
Yläjoki, T., & Huhmarniemi, M. (2025). Observation of change in pedagogical performance. International Journal of Education Through Art, 21(2), 321–331, https://doi.org/10.1386/eta_00203_7
Maria Huhmarniemi on omistautunut taiteelle ja
tutkimukselle, joka edistää kestävyyttä taiteen keinoin. Hän on toteuttanut
sosiaalisesti ja ekologisesti sitoutunutta taidetta ja kehittänyt
taideperustaisia menetelmiä arktisten alueiden yhteiskunnallisiin tarpeisiin.
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan apulaisprofessorina hän on julkaissut
tutkimusta sekä osallistunut yhteis- ja ryhmänäyttelyihin.
Esa Pekka Isomursu on valokuvaaja-tutkija, joka
tutkii autenttisuutta pohjoisen maisemavalokuvauksessa sekä sitä, kuinka kuvat
voivat synnyttää laajennettuja, moniaistisia luontokokemuksia. Hänen
taiteellinen tutkimuksensa tarkastelee luontokokemuksen ruumiillisuutta ja ihmisen
näkökyvyn rajoja erilaisten teknologioiden ja esitystapojen avulla.
Anja Kath. Lande toimii amanuenssina
näyttelykuraattorina Adde Zetterquist -taidegalleriassa. Hän on koulutettu
kultaseppä ja korusuunnittelija sekä suorittanut taidehistorian maisterin
tutkinnon Tromssan yliopistossa. Ympäristökysymykset ovat kulkeneet punaisena
lankana hänen luovassa työssään ja opinnoissaan, ja hän sallii itselleen
lapsenomaisen uteliaisuuden monialaisissa tutkimusaiheissa.
Birgitta Linhart on kuvanveistäjä ja
ympäristötaiteilija, jonka työ keskittyy luontoon ja ihmisen vaikutukseen
siihen. Hän työskentelee luonnonmuotoistenn materiaalien kanssa ja kohtelee
niitä herkkinä kanssatekijöinä taiteellisessa prosessissa. Materiaalit tuovat
mukanaan oman äänensä ja läsnäolonsa, auttaen kertomaan kerroksellisia
tarinoita installaatioiden ja paikkasidonnaisten teosten kautta.
Johannes Pekonen on kuvittaja, joka piirtää ja
kirjoittaa sarjakuvia. Hän työskentelee pääasiassa musteella ja tutkii
etäisyyden ja yksityiskohtien välistä vuorovaikutusta usein
havainnointipiirtämisen kautta. Hänen työnsä pohtii, kuinka fyysiset ja
käsitteelliset näkökulman muutokset muovaavat sitä, miten näemme ja esitämme
maailmaa. Taiteellisen työnsä ohella hän opettaa kuvataidetta keskittyen
piirtämiseen ajattelun ja ymmärtämisen välineenä.
Johan Rova on kasvitieteilijä ja
luonnonsuojeluvirkailija, joka etsii luonnon evolutiivisiin sopeutumiin
perustuvia muotoja, kuvioita ja tarinoita. Taiteilijana hän käyttää mieluiten
moottorisahaa tai konekirjontaa — mutta yleensä ei yhtä aikaa.
Tommi Yläjoki on rovaniemeläinen ja tamperelainen
esitys- ja kuvataiteilija. Hän tutkii ihmisten, laitteiden ja materiaalien
vuorovaikutusta paikkasidonnaisten installaatioiden ja performanssien kautta,
joissa yhdistyvät osallistuminen, keho, tila ja dokumentointi. Hänen
työskentelyään luonnehtivat suunnitelmallisuuden, leikkisyyden ja rosoisuuden
tasapaino. Hän hyödyntää moninaisia materiaaleja — metallia, koneita ja
kierrätettyjä elementtejä — joita hän hankkii rautakaupoista, metsistä ja
jakamisalustoilta. Yläjoen teokset käsittelevät yhteiskunnallisia teemoja,
kuten ympäristö- ja luonnonsuojelua, sukupuolten tasa-arvoa ja niiden
jännitteitä. Hän on esittänyt teoksiaan niin yksityis- ja ryhmänäyttelyissä
kuin performansseissa.
Mette Gårdvik, Wenche Sørmo ja Karin Stoll työskentelevät yhdessä. Mette Gårdvik on muotoilukasvatuksen ja didaktiikan professori Nord-yliopistossa. Hän on aktiivinen tutkija ja opettaa muotoilua, didaktiikkaa sekä kuvataide- ja käsityöaineita kaikilla opettajankoulutuksen tasoilla. Wenche Sørmo on luonnontieteiden kasvatuksen yliopistonlehtori Nord-yliopiston kasvatustieteiden ja taiteiden tiedekunnassa. Hänen tutkimuksensa painottuu luoviin ja monialaisiin työtapoihin, kestävän kehityksen kasvatukseen ja paikkalähtöiseen oppimiseen opettajankoulutuksessa. Karin Stoll toimii yliopistonlehtorina luonnontieteiden opetuksessa opettajankoulutusohjelmassa Nord-yliopistossa.
Rahoitus
Taideprojekti on toteutettu Pohjoismaisen kulttuurirahaston sekä osallistuvien organisaatioiden tuella.
Kuva-aiheena on ruusukeverkko, joka tunnetaan monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa, myös suomalaisissa perinnekäsitöissä. Tämä on yksi yleisimmistä koristekuvioista suomalaisissa rukinlavoissa. Rukinlavat tehtiin itse kihlajaislahjaksi ja niihin kaiverrettiin rakkaudentunnustuksia. Nykyään kuvio tunnetaan elämänkukkana, jonka tulkitaan symboloivan luomista ja kaikkien elävien olentojen välistä yhteyttä. Teoksissa lanka on paikoin pirskahteleva, tummuva ja lähes häipyvä.
Teokset ovat myynnissä. Myyntisummasta 20% kohdentuu Lapin taiteilijaseuralle ja loput lahjoitetaan järjestöille: Unicef, Luonnonperintösäätiö ja Rovaniemen Seta. Näiden järjestöjen toiminta laajentaa rakkauden lankoja ja elämänverkostoja omilla tavoillaan.
Näyttelyteokset ovat peittokirjontoja mustalle villakankaalle villalangoilla, jotka on värjätty käsin kasveilla ja sienillä. Teokset sisältyvät Ruusukeverkko-teossarjaani. Olen tehnyt teokset osana Kirjotut kannat -kollektiivia.
Threads of Love
Maria Huhmarniemi: Threads of Love 1. Thread of Life, 2023, €1000, donation to UNICEF 2. On the Spectrum, 2023, €1000, donation to the Finnish Natural Heritage 3. Rustic Love, 2023, €1000, donation to Rovaniemi Seta 4. Distaffs, 2024
The imagery of the works features the rose lattice, which is known in many cultures around the world. The rose lattice is one of the most common decorative patterns in traditional Finnish distaffs. They were crafted as engagement gifts and engraved with symbolic declarations of love. Today, the pattern is known as the Flower of Life, symbolising creation and the interconnectedness of all living beings. In the artworks, the thread sometimes sparkles, darkens, and nearly fades away. The works are for sale. 20% of the sale price will go to the Artists’ Association of Lapland as a commission, with the rest donated to the organisations: UNICEF, the Natural Heritage Foundation, and Rovaniemi Seta. Their valuable work expands the threads and networks of love.
The exhibition pieces are embroidered quilts on black wool fabric using wool threads hand-dyed with plants and mushrooms. The works are part of my Rose Lattice series. I created them as part of the Embroidered Stances Collective.
Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan siitä, mutta nyt avaan vain omia ajatuksiani.
Yhä useammat nykytaiteen kriittisen kärjen taiteilijat pyrkivät vaikuttamaan yhteiskuntaan: sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen, ympäristökriisin ja vallitseviin arvoihin. He voivat havahduttaa katsojia: saada heidät näkemään toisiin, kokemaan syvemmin, välittämään enemmän tai ymmärtämään toisia paremmin. Taiteilijat ovat mielipidevaikuttajia, aktivisteja, feministejä tai luonnonsuojelijoita – tai päinvastoin, korostavat, etteivät ole poliittisia. Teoksilla voi kuitenkin olla tavoiteltuja tai odottamattomia vaikutuksia, jotka käynnistyvät, kun taide avaa silmiä tai nyrjähdyttää konventionaalisia ajattelutapoja.
Käänne ei tarkoita, että taiteilijan olisivat taideopettajia. Kyse on taiteen kautta opettamisesta. – Siitä kuinka taide puhuttelee kielellään. Se ilmenee myös taiteilijoiden järjestämissä työpajoissa, kollektiivisissa projekteissa, yhteisötaiteessa ja museoiden pedagogisissa lähestymistavoissa.
Moni taiteilija hakeutuu suoraan vuovaikutukseen muiden ihmisten ja muun luonnon kanssa. He kokevat, että osallistavilla produktioilla voi vaikuttaa ja sitouttaa suoremmin. Käänne tarkoittaakin myös osallistavia, yhteisöllisiä ja vuorovaikutteisia produktioita, joihin osallistuminen voi olla mekaanista, symbolista, avoimen kutsuvaa, syvästi sitouttavaa tai lumipalloina laajenevaa.
Lapin yliopistossa voi opiskella soveltavaa taidetta ja sen osana osallistavuuden käytäntöjä. Osa opintojaksoista integroituu kuvataidekasvatuksen opetukseen. Soveltavan taiteen tutkintoon ei kuitenkaan sisälly opettajan pedagogisia opintoja, jotka muodostavat ison osan kuvataideopettajakoulutuksesta.
Osallistumiseen kutsuvan taiteen tekijät tarvitsevat monia taitoja: toisten kuuntelua ja vahvistamista, organisoimista, tilanteiden pedagogista suunnittelua.
Taiteen kasvatuksellinen käänne ei tarkoita, että kaikki taide olisi yhteiskunnallista tai osallistumiseen kutsuvaa. Kyse on yhdestä suuntauksesta. Taide on nyt ja tulevaisuudessa monimuotoista.
Omat taitoni ovat olleet koetuksella @tbgobra ssa, kun testasimme menetelmiä tiiminrakennukseen himmelipajassa.
Educational Turn in Art
Research literature refers to the educational turn in art, but in this text, I won’t explain the thoughts of others—only my own. How do I see this turn in art, and why do I advocate for it?
An increasing number of leading contemporary artists use their work to comment on society: for example, on social injustice or the environmental crisis. They may aim to awaken the viewer, to get them to feel more deeply, or to understand others better. Artists might describe themselves as influencers, activists, feminists, or environmentalists—or conversely, they may emphasise that their art is not political. Their works, in turn, can have intended or unexpected effects, which emerge when art opens eyes or challenges conventional thinking.
The educational turn in art does not mean that artists should become art teachers. It’s about teaching through art—how art communicates in its language.
At the same time, more and more artists are seeking direct interaction with other people and the rest of nature. They may feel that participatory productions allow for more direct influence and better audience engagement. The educational turn refers to participatory, communal, and interactive art productions, where participation can be mechanical, symbolic, openly inviting, deeply engaging, or expanding like a snowball.
One can study participatory and community arts at the Faculty of Art and Design at the University of Lapland. Some courses are integrated into art education. However, the degree in applied arts does not include pedagogical studies for teachers, which forms a significant part of the art teacher degree.
The pedagogical turn in art does not mean all art is societal or participatory. Instead, it refers to a growing trend.
Artists creating participatory works need various skills: a pedagogical eye, interaction abilities, and organisational skills. My skills were tested during the method pilots of the TB-Gobra project. We developed workshop activities for team-building, and students received the “Creative Collaboration” course.
Olen mukana Lapin taiteilijaseuran Hallaa-näyttelykokonaisuudessa. Teossarjani kommentoi rautamalmikaivossuunnitelmaa Hannukaisen kylään, kansallispuiston tunturimaisemaan: yöauringon, kynttiläkuusten, hillojen ja tattien maille. Suojelun ja vaaran merkit kehystävät kuva-aiheita kuten peittokirjonnoissa perinteisesti. Osa kirjontakuvioista on vain harsinlangalla luonnosteltuja vihjaten siihen, ettei kaivoshanke toteudu.
Esillä on teossarja Hannukaisen kaivoshanke, 2023, jossa on seuraavat osat: Pakasaivon suojeltu pihlaja Vaaran merkeille jäi liian vähän tilaa Suunnitelma ei valmistunut Epävarmuus
Avajaisohjelmassa oli performanssi, Tommi Yläjoki ja Maria Huhmarniemi: Kaivurin kivi kohtaa Reidar Särestönimen. Kaivurin kivi on taiteilija Tommi Yläjoen ja Maria Huhmarniemen performanssi, joka tarkastelee ihmisen ja muun luonnon suhdetta ekokriisien ja ylikulutuksen aikakaudella. Performanssissa mies kamppailee itsensä ja kiven kanssa. Mies ei tiedä mitä kivelle tekisi: tulisiko hänen hoivata kiveä vai näyttää kivelle omat voimansa. Performanssiin liittyy Huhmarniemen monologi kaivoshankkeen riskeistä.
Lapin taiteilijaseura vie Hallaa2024 -hankkeessa nykytaidetta Lapin jokaiseen 21 kuntaan tänä syksynä ja talvena.
Teossarja esillä Shifting Ground -näyttelyssä Rovaniemen taidemuseossa. Kuva Tatu Kantomaa/Rovaniemen taidemuseo, 2024
Vuosi sitten syksyllä
työskentelimme intensiivisesti kuvataidekoulutuksen ja -kasvatuksen
valtakunnallisen visiotyön parissa. Keräsimme tietoa kuvataiteen alalta ja
kuvataideopetuksesta, erityisesti niiden kehittämistarpeista. Järjestimme Lapin
yliopistossa seminaarin ja työpajan, johon osallistui opiskelijoita, alumneja
ja eri sidosryhmien edustajia. Tämä prosessi ja julkaistu visio antoivat vahvan
pohjan opetussuunnitelman uudistukselle, joka on parhaillaan käynnissä Lapin
yliopiston taiteiden tiedekunnassa tämän syksyn aikana.
Visiossa korostetaan,
että kuvataideopetuksen tulee luoda perusta luovien alojen kestävälle
taloudelle sekä hyvinvoivalle ja demokraattiselle yhteiskunnalle. Alan on myös
reagoitava yhteiskunnan muutoksiin ja vaikutettava laajasti.
Yksi vision toimenpide-ehdotuksista on opetuksen normien haastaminen, kuten eurooppakeskeisyyden, cis-normatiivisuuden ja ableismin kyseenalaistaminen sekä monimuotoisen taide- ja kulttuuriopetuksen tarjoaminen. Eurooppakeskeisyys viittaa kolonialistiseen tiedon ylivaltaan, naisten syrjintään ja toiseuttamisen mekanismeihin, jotka liittyvät länsimaiseen sivistyskertomukseen, kuten Kalle Lampela avaa @varo_taidejargonia -sanataiteessaan Instagramissa. (Puhutaan eurooppakeskeisyydestä eurosentrismin sijaan!)
Perinteisesti taidealan opetuksessa on toistettu taidehistorian kaanonia, joka määrittelee Keski-Euroopan taiteen syntysijaksi ja kohottaa miespuolisia taiteilijoita. Kaanoni ei ole tainnut kaikkien mielissä kaatua, vaikka on ollut temaattisia näyttelyjä, tutkimushankkeita ja erillisiä kursseja esimerkiksi naistaiteesta tai ulkoeurooppalaisesta taiteesta. Lapin yliopisto on kuitenkin jo pitkään tarjonnut opetusta pohjoiseen ja arktiseen taiteeseen liittyen. Tästä olen ylpeä tiedekunnassani ja toivon pohjoiseen kiinittyvien sisältöjen jatkuvan myös tulevaisuudessa.
Opetussuunnitelman kehittämisessä on vaara se, että lisäämme jatkuvasti uutta sisältöä. Esimerkiksi saatamme edelleen ajatella, että kaikkien on tunnettava vakiintuneet taidehistorian kaanonit ja lisäksi laajennettava tietämystään muista taiteen historian osa-alueista. Samoin taidekursseihin sisältyy jatkuvasti uusia elementtejä: digitaalista kuvankäsittelyä, videoilmaisua, multimediaa, installaatiotaidetta jne. Saatamme haluta säilyttää kaiken sen, mitä aikaisemmin on opetettu, ja lisää. Opettajat saattavat kokea tarvetta opettaa kaikki ne asiat, joita he ovat itse oppineet vuosikymmenten urallaan. Työelämän kokeneet ammattilaiset saattavat ihmetellä nuorten valmistuneiden heikkoa osaamista niissä taidoissa, joihin heidän koulutuksensa on aiemmin keskittynyt. Opiskelijatkin voivat olla epävarmoja toivoen sekä syvempää että laajempaa oppimista.
Pahimmassa tapauksessa
tämä voi johtaa uupuneisiin opettajiin ja loppuun palaneisiin opiskelijoihin.
Lapin yliopiston opetussuunnitelmauudistus on osittain nykyisten tutkintojen hienosäätöä (uudet opetussuunnitelmat perustuvat nykyisten kehittämiseen) ja osittain rohkeaa vision seuraamista ja vanhoista sisällöistä ja menetelmistä luopumista. Koulutuksessa opiskelijoille tarjotaan vahva perusta työelämään, taiteeseen ja tutkimukseen ilman, että heidän tarvitsee hallita loputonta määrää erilaisia tekniikoita, materiaaleja, ohjelmistoja ja tutkimusmenetelmiä.
Opetussuunnitelman kehittämisessä kiinnitetään yhä enemmän huomiota niin sanottuihin metataitoihin. Näitä tärkeitä metataitoja eri aloilla ovat mm. ongelmanratkaisutaidot, itseohjautuvuus, kokonaisuuksien hallinta, luovuus, oppimiskyky, monikulttuurisuusosaaminen ja kestävän kehityksen periaatteiden tuntemus.
Opetuksen sisältöjen ohella opetussuunnitelmatyö pureutuu opetusmenetelmiin: kurssien toteutustapoihin. Lainaankin loppuun Eeva Anttilan ajattelua ns. transformatiivisesta oppimisesta: ”Aikuiskoulutuksessa ja yliopistopedagogiikassa onkin keskeistä pohtia, miten opiskelijat voidaan turvallisesti saattaa kohtaamaan epämiellyttäviä tunteita ja miten heitä voidaan tukea kriittisessä itsereflektiossa ja syvällisessä keskustelussa, jossa tunteet, arvot ja eriävät näkemykset nousevat esiin. ” Opiskelijan kriittinen reflektio ja aktiivinen osallistuminen toimintaan ja keskusteluun avaa uusia ajattelumalleja ja johtaa muuttuneeseen toimintatapaan.
Toivon, että myös opettussuunnitelmatyö mahdollistaa meidän opettajien jatkuvaa
transformatiivista oppimista: ajattelutapojen muutoksia ja oivalluksia, jotka mahdollistavat
uudet kokeilut ja kehittämisen.
Kuva: #nuoruuskuvahaaste vahakabinetissä, 30-vuoden takaa. Kiitos kaikkille ihanille opettajille, jotka on minua auttaneet kulkemaan nuoruuden haaveista kohtia muuttuneita käsityksiä siitä, mistä kannattaa haaveilla.
Juha Kauppinen kertoo romaanina Heräämisiä alussa, kuinka hänen
tapanaan oli tähdentää, ettei hän ole luonnonsuojelija. Kirjassa hän valottaa kasvutarinaansa
sekä luonnonsuojelun historiaa. Aiemmissa esiintymisissään hän väheksyi tai
painoi alas luonnonsuojelijoita vakuuttamalla, ettei ole luonnonsuojelija. Ikään
kuin luonnonsuojelussa olisi jotakin epäilyttävää, kyseenalaista, hippimäistä
tai radikaalia. Kirja ”Heräämisiä: kuinka minusta tuli luonnonsuojelija” saa
myös lukijan pohtimaan luonnonsuojelun merkitystä.
Monet kuvataiteilijat käsittelevät taiteessaan luontoa tai sosiaalisia
ja yhteiskunnallisia ongelmia. Teokset voivat herättää tai havahduttaa
pohtimaan puhtaan luonnon merkitystä, yhdenvertaisuutta, ihmisen paikkaa
maailmassa. Aika monet taiteilijat kuitenkin puheissaan irtisanoutuvat poliittisuudesta.
He sanovat, ettei heidän taide ole poliittista, ikään kuin poliittisuudessa oisi
jotakin leimaavaa, väärää tai latistavaa.
Aiemmin taiteessa vedettiin eroa puoluepolitiikkaan ja
poliittinen taide ymmärrettiin vallan tai auktoriteetin kyseenalaistamiseksi, paljastamiseksi
tai pönkittämiseksi. Nykyään poliittisuus käsitetään laajemmin, toiminnaksi,
jolla pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Poliittinen taide
käsittelee tai heijastaa poliittisia näkemyksiä tai arvoja. Poliittiset teokset
voivat nostaa esiin epäkohtia, kuten syrjintää tai ympäristöongelmia symbolisesti,
vihjaamalla tai suoraan. Teokset voivat myös ottaa kantaa siihen, mikä on arvokasta,
merkityksellistä ja suojelun arvoista. Taiteessa ja muussa kulttuurissa myös
tulkitaan ja kuvataan menneitä tapahtumia ja niiden vaikutuksia nykyisyyteen;
poliittista historiaa. Taide herättää keskustelua yhteiskunnallisista aiheista
ja johdattaa ihmiset pohtimaan asenteitaan ja arvojaan. Se on tärkeää, koska demokraattia
ja puoluepolitiikassa tehdyt päätökset perustuvat yhteiskunnallisiin
keskusteluihin sekä valitseviin arvoihin.
Yleisö tulkitsee taideteoksia omilla linsseillään. Toinen
virittäytyy esteettiseen kokemukseen, toisen mieltä kutkuttaa teosten painoarvo
poliittisina puheenvuoroina. Taiteilija ei voi – vaikka haluaisi – hallita
teosten tulkinnan ja vaikutusten suuntaa. Taidetta voidaan lukea poliittisesti,
vaikka taiteilija pelkäisi sen ajavan häntä taiteen marginaaliin tai arvostelun
kohteeksi.
Nuorena opiskelijana minä sanouduin irti kaupallisesta taiteesta.
Pidin epäilyttävänä ja jopa halveksittavana taidetta, jonka tarkoitus oli
toimia myytävinä objekteina, joilla osoitetaan korkeaa makua ja varakkuutta. Myöhemmin
taidekäsitykseni avartui moniarvoisemmaksi siten, etten ole tuntenut tarvetta
halveksia tai polkea kaupallistakaan taidetta. Poliittisella ja kaupallisella
taiteella on oma merkityksensä. Itsekin janoan esteettisiä ja moniaistisia kokemuksia,
joita voin tavoitteena niin poliittisen kuin kaunotaiteen kokijana.
Taiteilijoilla on tilaisuuksia
puhua yhteiskunnallisista teemoista teoksissa ja niiden rinnalla: haastatteluissa,
avajaispuheissa ja taiteilijatapaamisissa. Taiteilijoilta voidaan odottaa
näkemyksellisyyttä ja heille voidaan sallia sellaista pehmeyttä tai jyrkkyyttä,
jota politiikoilta ei välttämättä hyväksyttäisi. Minä arvostan taiteilijoita,
jotka käyttävät tätä heille avautuvaa tilaa. Esimerkiksi Terike Haapoja ja Laura
Gustafsson ovat huikeita esikuvia
poliittisina taiteilijoina teoksissaan sekä kannanottajina.
Minä sain viime keväänä
kutsun luennoijaksi seminaariin, jossa yleisönä oli kiinalaisia taidekasvatusalan
ihmisiä. Puhuin poliittisesta taiteestani sekä teosten taustoista metsä- ja selluteollisuudessa:
vientiteollisuuden uhista Suomen luonnon monimuotoisuudelle ja meidän harvoille
vanhoille metsille. Lähetin luentoni videona, joka nyt löytyy myös youtubesta.
Ensimmäinen ympäristölupahakemus Kolarin Hannukaiseen suunnitellusta rautamalmikaivoksesta, jossa on mukana pieniä määriä kuparia ja kultaa, jätettiin aluehallintovirastolle (AVI) 16.2.2016, eli yli 7 vuotta sitten. Hannukainen Mining -yhtiö on pyytänyt AVI:lta lisäaikaa täydennyksilleen useita kertoja: tällä hetkellä marraskuuhun 2023 asti. Yhtiö on ilmoittanut tavoitteekseen aloittaa kaivoksen rakentamisen vuonna 2024 ja tuotannon vuonna 2026, mikä ei kuitenkaan ole todennäköistä, koska hankkeeseen sisältyy merkittäviä ympäristöriskejä. Siksi kaivosluvasta, kaavasta ja ympäristöluvasta ennakoidaan jatkuvia kiistoja.
Kolarin kunnassa merkittävä osa valtuuston jäsenistä on kaivosmyönteisiä. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimi kuitenkin huhtikuuhun 2023 asti kuntavaaleissa menestynyt Mikko Lipponen edustaen sitoutumatonta kuntavaaliryhmää ”Kolarin kylät ja tunturit”. Hänet syrjäytettiin puheenjohtajan tehtävästä, koska Lipposen osallistumista kaivosaiheiseen keskustelutilaisuuteen keväällä 2022 arvosteltiin. Keskustelussa Lipponen nosti esiin niitä uhkia, joita kaivoshanke tuo kuntalaisille, luontomatkailuyrityksille ja Ylläksen alueen puhtaan luonnon ja ilman brändille.
Tällä hetkellä
virkarikoksesta syytteessä oleva Turvallisuus- ja kemikaaliviraston Tukesin
johtava kaivosasiantuntija käsittelee useita Lapin alueen kaivoslupahakemuksia.
Hän on valmistelijana ja esittelijänä Hannukaisen kaivoshankkeen
kaivoslupahakemuksessa sekä Kittilän Suurikuusikon ja Sodankylän Kevitsan jo
toimivien kaivosten laajennusluvissa. Joukko mökkiläisiä haluaa hänet syrjään
Hannukaisen kaivoshankkeen valmistelusta. Tukes on kuitenkin antanut
kaivoasiantuntijansa jatkaa virkatyötään törkeästä virkarikosepäilystä ja
virkarikossyytteestä ja Hannukaisen kaivoshanketta vastustavien
kiinteistönomistajien vaatimuksesta huolimatta.
Ylläksen Ystävät ry:n kaivosasiantuntijana
toimiva kemian diplomi-insinööri Leif Ramm-Schmidt on taustoittanut Hannukainen
Mining oy:n ympäristöriskejä ja lupaprosessin ongelmia. Ramm-Schmidtin mukaan
suunnitellun kaivoksen malmin rautapitoisuus on keskimäärin n. 30 prosenttia ja
se sijaitsee suurten maa- ja kivimassojen alla. Talteen saadun puhtaan raudan
määrä on vähäinen eli vain 4 prosenttia koko kaivannaismäärästä. Raudan
rikastamisessa tarvitaan runsaasti vettä ja useita ympäristölle vaarallisia
kemikaaleja. Poikkeuksellisen suurten kivimäärien kuljettaminen ja läjitys
aiheuttaa myös merkittävän hiilijalanjäljen. Valtavien ja osin vaarallisiksi
luokiteltujen jätemäärien läjitys tekee kaivoshankkeesta ympäristön kannalta
haitallisen ja erittäin riskialttiin. Samaan aikaan maailmalla on rikkivapaita
rautaesiintymiä, joissa malmin rautapitoisuus ilman rikastusta on jopa 68
prosenttia. Kiirunan maanalaisessa kaivoksessa louhitaan malmia, jonka
rautapitoisuus on 50 prosenttia, jolloin ympäristökuormitus on paljon
alhaisempi kuin Hannukaisessa.
Hannukaisen raudan tuotannolle ei ole
kysyntää Suomessa, koska Suomessa ei käytetä jauhemaista rautarikastetta, jota
Hannukaisessa aiotaan tuottaa. Ramm-Schmidt kertoo, että rautarikaste
vietäisiin ulkomaille, todennäköisesti pääasiassa Kiinaan.
Hannukainen Mining yhtiö perustelee
hankettaan myös kuparin tarpeella vihreässä siirtymässä. Vuoden 2017
koerikastuksessa ei kuitenkaan onnistuttu saamaan kuparin rikasteelle
vaadittavaa 25 prosentin pitoisuutta, mikä on kauppalaadun raja. Tämä luo
huomattavan epävarmuuden kuparin merkitykselle koko hankkeessa. Tavoitteena
oleva kuparituotanto on niin marginaalinen, että Ramm-Schmidtin mukaan kaivoksen
avaamista tai lupaprosessien nopeuttamista ei kuparin tarpeella voi perustella.
Ylläksen alueella toimii useita tahoja, jotka
ovat vuosien ajan käyttäneet aikaansa ja varojaan kaivoshankkeen lupien
arviointiin sekä kriittiseen keskusteluun. Alueella toimii nyt uusi yhdistys,
Ylläs 250 ry, joka jatkaa aiemmin toimineen Pro Ylläs ryhmän tärkeää työtä. Tavoitteena
on Ylläksen pitkän ajan kehitysedellytysten luominen ja kaivossuunnitelmaan
liittyvä edunvalvonta. Yhdistys vastaa varojen keruusta, jolla hankitaan tarvittavia
asiantuntijalausuntoja muun muassa kaivoshankkeen lupahakemusten
kommentointiin. Yhdityksellä on rahankeruulupa.
Ylläs 250 yhdistys käy läheistä vuoropuhelua alueen
yritysten, Äkäslompolon ja Ylläsjärven kyläyhdistyksen, Ylläksen Ystävät ry:n,
Muonion Paliskunnan ja Hannukainen Miningin kanssa.
Ylläs 250 yhdistyksen toimintaa voi tukea
lahjotuksilla Ylläs 250 ry:n tilille FI65 5780 3820 1945 78, OKOYFIHH.
Maria Huhmarniemi, apulaisprofessori Lapin yliopistossa, Rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu (vihreät)
Näyttely Kaivoshankkeen varjoissa
Art Äkäslompolon näyttely: 29.5/05/2023 – 12/07/2023 Galleria Kellokas, Lapin taiteilijaseura.
Kaivoshankkeen varjoissa -näyttely nostaa esiin kaivoskiistaan liittyviä tuntoja: huolia, pelkoja ja turhautumista. Näyttely on esillä Lapin taiteilijaseuran Galleria Kellokkaassa, Luontokeskuksen yhteydessä. Näyttelyn toteuttaa Art Äkäslompolo yhdistys, joka tuottaa taideprojekteja pohjoisen luonnonsuojelun tueksi. Yhdistys edistää taidetta, joka syventää luontokokemuksia, nostaa esiin ympäristökysymyksiä, tukee ympäristön- ja luonnonsuojelua sekä parantaa taiteilijoiden työskentelyn edellytyksiä. Suomen kulttuurirahasto ja Kolarin kunta tukee Art Äkäslompolon toimintaa. Näyttelyn taiteilijat: Maria Huhmarniemi, Satu Kalliokuusim Tanja Koistinen, Meeri Koutaniemi ja Raisa Raekallio, Minna Kovero, Laura Saari, Tommi Yläjoki
Tule tapaamaan taiteilijoita lauantaina 17.6.2023 klo 15:30-17:00 – osa taiteilijoista paikalla & tarjoilua
Kaivoshankkeen varjoissa -näyttely nostaa esiin Hannukaisen kaivoskiistaan liittyviä tuntoja: huolia, pelkoja ja turhautumista. Näyttely on esillä Lapin taiteilijaseuran Galleria Kellokkaassa, Luontokeskuksen yhteydessä.
Tanja Koistisen, Meeri Koutaniemen ja Raisa Raekallion Äänet-installaatio koostuu muotinukeista, joiden T-paitoihin painetut lainaukset ja valokuvat ovat peräisin paikallisilta ihmisiltä ja kaivoksen edustajilta. Moni äkäslompololainen ja mökkiläinen on vastustanut kaivoshanketta vuosikymmenen ajan mutta osa kuntalaisista toivoo kaivoksen tuovan alueelle väliaikaisia työpaikkoja. Samalla ympäristön pilaantuminen uhkaa luontomatkailualaa, jolla toimii paljon pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Business Laplandin mukaan Lapin matkailu työllistää matkailusesonkina jopa 8000 henkilöä ja välillisesti vielä enemmän.
Kyläläiset, mökkiläiset, kuntapäättäjät ja virkahenkilöt tuntevat voimattomuutta suhteessa ylikansallisten kaivosyhtiöihin isoihin koneistoihin ja mielipidevaikuttamiseen. Esimerkiksi Kittilässä toimiva Euroopan suurin kultakaivos rakensi 24 kilometriä purkuputkea melkein valmiiksi, vaikka lainvoimaista lupaa päästöille ei oltu myönnetty. Tommi Yläjoen teos Kittilän kultaputki ottaa kantaa kaivosten luvitukseen: “Toivotan teoksen myötä ympäristöluvista päättäville lupaviranomaisille rautaisia palleja.”
Näyttelyssä on myös teoksia, jotka nostavat esiin kansallispuiston luonnon merkitystä. Maria Huhmarniemen peittokirjonta kuvaa Lapin luontoa vaaran merkeillä kehystettynä. Satu Kalliokuusen maalauksissa on pohjoista luontoa ja kaivoksen uhkakuvia. Laura Saari esittää videodokumentaation pajuveistoksesta, joka on toteutettu Lapin yliopiston opiskelijatyöpajassa Äkäslompolon kyläkeskustaan. Veistos esittää meritaimenta ja viitta puhtaisiin vesiin.
Maria Huhmarniemi, Vaaran merkeille jäi liian vähän tilaa, sarjasta Hannukaisen kaivoshanke, 146×86 cm, Peittokirjonta: villakangas ja käsin värjätty villalanka, 2023
Minna Kovero toteutti yhteisötaideteoksen, Minä suojelen… , Äkäslompolon Suojelusnukke-työpajaan osallistuneiden kanssa. Nuket kantavat tuohisilla käsivarsillaan sanoja suojeltavista asioista. Mielikuvat suojelusta on sidottu tuoksuvalla villalangalla nukkejen sydämien kohdalle. Tämän teoksen taustalla on Äkäslompolon kyläyhdistyksen aiempi toiminta, jossa suojelusnukkeja on valmistettu ja myyty rahoittamaan kaivoskriittisiä selvityksiä ja kannanottoja.
Minna Kovero, Minä suojelen… -yhteisteos, 2023. Koivunoksa, tuohi, kierrätetyt kangaspalat, villalanka ja maarianheinä sekä teokseen osallistuneiden kädenjäljet, mielikuvat ja sanat.
Näyttelyn toteuttaa Art Äkäslompolo yhdistys, joka tuottaa taideprojekteja pohjoisen luonnonsuojelun tueksi. Yhdistys edistää taidetta, joka syventää luontokokemuksia, nostaa esiin ympäristökysymyksiä, tukee ympäristön- ja luonnonsuojelua sekä parantaa taiteilijoiden työskentelyn edellytyksiä. Suomen kulttuurirahasto ja Kolarin kunta tukee Art Äkäslompolon toimintaa.
Näyttelyn taiteilijat:
Maria Huhmarniemi
Satu Kalliokuusi
Tanja Koistinen, Meeri Koutaniemi ja Raisa Raekallio
Minna Kovero
Laura Saari
Tommi Yläjoki
Art Äkäslompolon näyttely: Kaivoshankkeen varjoissa
29.5/05/2023 – 12/07/2023 Galleria Kellokas, Lapin taiteilijaseura
Rovaniemi on matkailukaupunki, jossa matkailu kuitenkin keskittyy
talvisesonkiin. Sesonkikeskeisyys haastaa taloudellista kestävyyttä, jonka
keskiössä on työpaikkojen sekä majoituskapasiteetin ja esimerkiksi
ravintolapalvelujen käytön ympärivuotisuus. Taloudellisen kestävyyden lisäksi
matkailuun liittyy kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys tai kestämättömyys.
Parhaimmillaan matkailu voi tukea kulttuurista elinvoimaa ja luoda työpaikkoja
myös kaupungin veronmaksajille, ei vain sesonkityöläisille. Päätöksenteon tulee
tukea sellaista elinkeinoelämää, joka on taloudellisesti, kulttuurisesti ja
sosiaalisesti kestävää.
Rovaniemellä on keskusteltu kylpylä- ja kongressihotellista kohteena,
joka voisi tuoda kaupunkiin kävijöitä eri vuodenaikoina. Nyt energiakriisin
keskellä, kylpylähotelli näyttäytyy haaveelta, joka kaatuu korkeisiin
kustannuksiin. Valiorannan kaava, jota kaupunginvaltuusto käsitteli 23.1.,
mahdollistaa kuitenkin kongressihotellin
rakentamisen. Riittävän iso hotelli tukee Rovaniemeä tapahtumakaupunkina. Nyt
avaan keskustelun myös taidehotellista konseptina, joka voisi olla
vetovoimainen sekä matkailun kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä tukeva.
Taiteella on potentiaalisesti annettavaa matkailuelinkeinoon.
Taidehotellissa voi olla teoskokoelma, joka on esillä aula-, kokous- ja
ravintolatiloissa ja toisinaan myös huoneissa ja puistoalueella, ja joka voi
nostaa esiin kansallista tai alueellista kulttuuria. Hotellit voivat
vastaanottaa taiteilijoita residensseihin tai järjestää hiljaisina aikoina
symposiumeja, joissa taiteilijat majoittuvat hotelliin ja työskentelevät sen
ympäristössä.
Viime vuosina taidehotellien toimintatapa on suuntautunut tilaustöihin:
taiteilijat toteuttavat teoksen hotellissa tiettyyn tilaan tai ympäristöön.
Teokset integroituvat osaksi arkkitehtuuria tai maisemaa. Valotaide on tästä
erinomainen esimerkki. Valotaide voi viihtyisyyttä ja turvallisuuden tunnetta
sekä tuoda arkiseen ympäristöön esteettisiä elämyksiä.
Taidehotellin konseptiin voi kuulua näyttelyitä ja tapahtumia, jotka
toimivat myös kaupunkilaisten kohtaamispaikkoina. Samalla hotelli voi tukea
kulttuurista elinvoimaa ja tapahtumat ja kulttuuriväki voivat tuoda hotelliin
toivottua ilmapiiriä.
Luontokohteissa hotellin taidekokoelma on lisäarvo maisemien ja retkeilyreittien ohella. Yleensä hotellien kokoelmat ovat kansallista taidetta mutta toisinaan myös alueellisista kuvataidetta ja taidekäsityötä. Taidemaailman yleisö kokee yleensä kiinnostavaksi ammattimaisesti kootut kokoelmat, jotka edustavat kiinnostavasti esimerkiksi tietyn maantieteellisen alueen, ajanjakson tai tyylisuunnan teoksia. Rovaniemellä tai Lapissa sijaitseva hotelli voi kerätä Lapissa asuvien taiteilijoiden teoksia tai kansainvälistä taidetta jollakin teemalla tai muulla rajauksella. Taidehotelli arktisen taiteen profiililla vahvistaisi Rovaniemeä arktisena muotoilupääkaupunkina. Lapin yliopisto kouluttaa taiteen asiantuntijoita taidekonseptien laatimiseen. Lapin taiteilijaseura on puolestaan kiinnostunut taiteilijaresidenssiyhteistyöstä hotellien kanssa.
Olen kirjoittanut taidehotelliaiheesta aiemminkin, vuonna 2018. Laajempi artikkeli löytyy täältä https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/63484
